Kaverini suositteli purkamaan ajatuksia näin, joten koitetaan sitten tätäkin. Tämä on henkilökohtainen purkautuminen ikusesta senttien laskemisesta ja unelmoinnista paremmasta, inhimillisestä elämästä.

Ja ennenkuin aloitan: ei, en ole sossupummi. Olen 32-vuotias terve, ihan mukavalta näyttävä työssäkäyvä mies, jonka elämä näyttää päällisin puolin varmasti ihan kivalta. "Ei tuolla varmaan mitään stressiä ole" on helppo päätellä. Kyllä on. Fyysisesti olen jo raskaasta työstä johtuen kunnossa, henkisesti olen aivan loppu. Aivan helvetin väsynyt. Huomaan viime aikoina jopa itkeneeni itseni uneen. Minusta 32-vuotiaan aikuisen miehen ei pitäisi hyvinvointivaltio Suomessa tehdä niin.  

Ainoa syy väsymykseen ja henkiseen loppuunpalamiseen on raha. Tai kuten voit jo päätellä niin sen ikuinen vähyys/puute. Pitäisihän tähän olla jo tottunut. Olen köyhästä perheestä eikä mulla ollut nuorena koskaan mahdollisuutta harrastaa yhtään mitään. Äiti ja isä kävivät matalapalkkaisissa töissä ja hyvä kun raha riitti ruokaan. Olen lama-ajan kakara ja tiedän ettei se aina riittänyt edes siihen. Olen tämän asian kasan sinut, kun en ole syntynyt rikkaaseen sukuun. Olen siis periaatteessa tottunut vähään, mutta ainainen (raha)ongelma alkaa jo riittämään. Päätä särkee joka helvetin päivä ja en edes muista milloin olisin nukkunut hyvin.

Teen huonopalkkaista työtä. Jos en tekisi, niin tuskinpa tähän olisi edes tarvetta. Olen elämäni aikana aina tehnyt töitä, milloin mitäkin enkä ole ikinä ollut käsi ojossa minnekään. Asumistuen otan vastaan, koska muuten olisin jo narun jatkona. Kaduttaa etten käynyt nuorena kouluja. Voi luoja että kaduttaa. Unelmani on, että vielä olisi mahdollista tehdä niin. Taloudellisesti. Haluaisin käydä lukion ja jatkaa siitä eteenpäin hyväpalkkaiseen työhön, jotta JOS joskus on itsellä niitä lapsia, niin ei tarvitse elää näin. Tällä hetkellä esimerkiksi iltalukion käyminen työn ohessa on täysin mahdoton ajatus, kun huoli huomisestakin on riittävästi. Omalla kohdallani vain täysipainoinen opiskelu ilman huolia toimisi. Työssäkin on niin hiljaista, että kohta lienee pakko opiskella jotain lisää. Ja se taas tietäisi entistä suurempia taloudellisia ongelmia ja pelkkä ajatus saa pohtimaan kyseenalaisia asioita luovuttamisesta.

Elämä kallista, 20€ ei ole kuin näyttää kaupassa. En tiedä enää mistä säästäisin. Syömättä ei nyt vaan voi olla. Koitettu on muutamia päiviä, töissä oli liian raskasta. Yritän juoda mahdollisimman paljon kahvia pitääkseni nälän loitolla ja syödä niin vähän kuin voin. Tiedän syöväni jo työtäni ajatellen liian vähän ja yksipuolisesti, mutta ei ole vaihtoehtoja. Usein heikottaa, mutta ei ole vaihtoehtoja. Laskujen jälkeen on laskettava joka päivä joka saatanan sentti selvitäkseen. 32-vuotias mies parhaassa iässä kiertää joka helvetin kaupan alehyllyt säästääkseen pari euroa. Yksikin ei toivottu-lasku, ongelma tms. on katastrofi. Jumalauta että olen väsynyt.

Haluaisin joskus lapsia. Mulla on mieletön vauvakuume. Tiedän että olisin hyvä isä. Täysin mahdotonta. Hyvä kun selviän edes itse kuukaudesta, miten elättäisin perheen? Niin, enpä juuri mitenkään. Samanlaista pennin venyttämistä joka päivä ja sen takia juuri en jaksa. Välillä pelkään, että teen jotain typerää. Varsinkin silloin kun on voimaton olo. En voi sanoa että vihaan rikkaita, koska yhtäkään en tunne mutta kadehdin heitä. Ihan avoimesti. On sietämätöntä, että toisilla on ja mies parhaassa iässä parkuu elämästään blogissa. Tänään kun tuli verotiedot julki niin tunsin suoranaista raivoa, ehkä sitä vihaakin vaikka äsken sanoin toisin. Enemmän kadehdin ikäisiäni miehiä joilla perhe ja lapsia ja rahaa riittää.

Joka väitää ettei raha tuo onnea valehtelee. Olen terve mies, mutta välillä toivon että saisin vaihdettua sen rahaan. Köyhyyttä vihaan. Vihaan sitä kuin ruttoa, enemmän kuin koskaan mitään muuta. Ikinä. Se hallitsee jokapäiväistä elämääni ja saa minut huonotuuliseksi, huonoksi kaveriksi ja huonoksi ihmiseksi. On uskomaton ihme ettei tässä ole vatsahaavaa vielä tullut. Usein kyllä voin huonosti ja vähän ottaa sydämestä. Lääkäriin en mene, joskus öisin miettii että pääsisi vaan pois kun ei tällaista jaksa enää.

Miten tuuri ansaitaan? Tulee vaan mieleen se sanonta. Kenoa pelaan joka päivä vain huomatakseni etä sellaista ei - yllätys yllätys - ole itselleni luotu. Tekisin mitä vaan, jos tietäisin mitä sen teen pitää tehdä. En unelmoi rikkauksista, muutama tonnikin olisi kuukausien pelastus ja päävoittoo satatuhatta mahdollistaisi vaikka mitä unelmia. Muutakin kuin Ruotsi olisi kiva joskus nähdä. Iloitsin yksi päivä suunnattomasti nähtyäni Onnibussista kaksi nättiä kaupunkia edes vilaukselta. Suomessakin olisi niin paljon nähtävää, mutta jokainen reissu olisi pois kaupasta.

Vielä loppuvalitus. Muutin juuri uuteen kaupunkiin töiden perässä. Asuminen on edes hieman halvempaa, mikä on hyvä. Vielä en ole keksinyt miten (=millä rahalla) tavarani liikutan sellaiset 300km. Sanomattakin selvää ettei ole varoja laittaa satasia siihen. Huokaus.

Kaikesta huolimatta jaksan uskoa parempaan huomiseen, vaikka olen välillä valmis luovuttamaan. Niin kauan kun ei ole itsetuhoisia ajatuksia niin tässä pärjää.

En vain meinaa jaksaa.